Niin, hiljaa. Queen-Janen hiljaiselo kieliköön muista kirjoituspuuhista, teestä ja tappurasta. Kaunis lomaviikko pääosin kotiseinien sisäpuolella, ennen kesäopintoja on tervettä kääntää huomio ja nivelet, juoksen asuinalueen ympäri ja suunnittelen elektronisia uudistuksia kemiläisten kanssa. Tai ei, ei se siitä kieli, hiljaiselo, ei. Kieliköön vaikka siitä, että Queen-Janen salaperäinen ja omavaltainen kirjoittaja vietti yhden kauniin kevätillan siellä, mihin ihan jokaista turkulaista ei päästetä. Topi on ymmärtääkseni päästetty. Sääliksi käy sitä nokitukkaa, joka nyrkki pystyssä takapuoli punaisena uhoaa nappulatossut korvissaan, ettei suostu astumaan jalallaan sinne, missä kristinuskoa harjoitetaan. Sääliksi, vaikka ei sillä, ei nokitukkaa olisi torniin päästetykään, nokitukka ei levitellyt 7000 turkulaiselle pääsiäisenä käsiään juhlavan enkelinkuulaasti. Tämän siitä sai kiitokseksi:



siis tämän:



ja toiseen vinkkeliin tämän:



tai siis tämän:



ja vielä toiseen vinkkeliin tämän:



ja hieman matalammilla vesillä tämän:



jossa toiseen otokseen tallentui jotain hämmentävää:



ja jonne kiivettiin näitä pitkin:



Mitenköhän tuota kuvailisi, kokemusta? Miten sinä, Topi, kuvailisit? Sama Seppo ilmeisesti piti molempain kierroksen? Se vanha jätkä, ääntää turkulaisittain, suntio? Emmää tiiä, tuulen viheltämä tippa tuli silmään, tai tulee ehkä nyt, tai ehkä ei, en tiedä. Se viimeinen seitsemän metriä niitä tikkaita pitkin ja kun pistää päänsä ulos siihen Engelin suunnittelemaan joka suuntaan viettävään peltihökkeliin. Seisoin sen vartin aika hiljaa. Jäi Särkänniemen Tornadot toiseksi. Ja kun se kajahti siinä kahdenkymmenen sentin päässä vasemmasta korvasta se puolentunnin kello, mikä kuuluu oikealla tuulella koko läänissä. Se näyttää muuten tältä se kello, tai se siis se toinen niistä kahdesta:



Se siitä, kai. Tehkää, lukijat, kaikkenne, että pääsette joskus Turun tuomiokirkon tornissa vierailemaan.

Kontollani olen taajaan kadehtinut niitä onnekkaita, jotka näkevät unia. Sannaa esimerkiksi. Puhumattakaan niistä harvinaisista ld-nalleista, jotka ovat kykeneväisiä uniaan kontrolloimaan. Emma kertoi joskus lukioaikoina uniseikkailuistaan Li Ikk -nimisen lentävän maahisen kanssa. Kahtena viime yönä allekirjoittanutkin on päässyt unista osallisiksi ja jopa siksi, että muistaa niistä.

Bruce Springsteen esiintyi E-Street Bandin kanssa etäisesti Helsingin Olympiastadionia muistuttavalla areenalla, olin yleisön joukossa. Orkesteri aloitti esiintymisensä täydelle katsomolle puolituntisella soundcheckillä, jonka päätteeksi solisti totesi suomeksi, että pitäsköhän alottaa, ensimmäinen sävelmä oli Darkness on the Edge Of Townin avajainen Badlands. Lauloin mukana ensimmäisen rivin hurmiossa, "Lights out tonight". Tilanne vaihtui, oltiin todennäköisesti itä-helsinkiläisessä lähiössä rähjäisessä kerrostalokaksiossa, joka oli artisti Springsteenin koti. Brucella oli kaksi kusenhajuista ja ällöttävää kissaa, minä taasen olin osa poliisipartiota, joka tuli tätä häirikköasukkia ysimilliset käsissä taltuttamaan. Seuraavana päivänä tilanne toistui, mutta tällä kertaa artistia ei löydetty asunnostaan, oli lähtenyt maailmankiertueelle ja jättänyt kissansa heitteille. Muistaakseni asunnossa oli myös heitteillejätetty naishahmo. Tuota pikaa olin lavalla Springsteenin kiertuekitaristina, mutta verhojen takana, nuori komea jannu hoiti patsastelun vahvistamattoman instrumentin kanssa lavalla.

Sain jostain, en muista mistä, lampaan. Olin hieman huolissani, sillä en tiennyt mistä tehdä tarpeeksi ruohoa lampaan syötäväksi. Lammas oli onneksi kokoontaitettavaa mallia, lammas meni sopivasti taiteltuna kauppakassiin. Öisin tapasin vahingossa unohtaa lampaan kauppakassiin, muistin tilanteen, kun lampaalla oli päivittäinen vessahätänsä. Lammas pissi suureen raejuustopurkkiin, ja taittelin eläimen takaisin kassiin. Siirryttiin Turun Nuoreen Teatteriin, joka oli pimeä ja tyhjä ja lisäksi metsästyskauden aluetta, minua ja tovereitani metsästettiin. Pakenimme kahvioon. Jotain aseita ja metsää, en muista tarkasti.

***Loma on huomenna virallisen ohi, jätän savon helteet ja yhytän kotikaupunkini pölykaduille loppukesäksi. Syksy on jo ainakin öissä, lauantaina yömaantie Kuopiosta Kaaville oli pimeä ja pelottava, minä ratissa. Aiemmin samana päivänä pöllästelin Tahkovuoren pilattua peikkomaisuutta, tyhjän kylpylän kuorissa söin pitsan ja Nilsiän vesitornin varjossa lakkajäätelöä, myöhemmin juttelin laumalle ruokailevia lehmiä. Lehmät kilpailivat minun ja aidan takana rehottavan vihreämmän ruohon suosiosta. Sain elämäni ensimmäisen iskun sähköpannasta, tuntui lähinnä niskassa. Kuopion koulunalkajaisyö oli selväpäiselle turkulaisen kaunis ja torin paahtoleipägrillin kallis ape herkkua jo romanttisuutensa varjolla: kaksin pienen punaisen auton etupenkillä, molempien suu salaattikastikkeessa ja silmissä se tuli ja tästä kaikesta on kirjoitettava haikeus sormissa sillä kaikki nämä hetket ovat ainutlaatuisia. Lohtu ylittää haikeuden, vaikka haikeus on tunteena hieno ja kaunis: ainutlaatuisia hetkiä on luvassa enää loppuelämä.

Kaavi on oletusarvoltaan hiljainen pitäjä, vaikka päivisin raittia remonteeraavatkin, iltaisin kulkuväylän ja uimarannan taas valtaavat viimeisiä lomapäiviään tuhistavat mopedipojat. Kolmisensataa metriä kylänraitilta sivuun hiljaisuus on läpitunkematonta ja harmaa päivä omiaan jättämään seinien sisäpuolelle. Alastalon sali huojuu leppeästi päivävauhtiaan eteenpäin, loppu- ja alkuvuodesta kun kouluhommat keskeyttivät yhtäjaksoisen rojektin alkutekijöihinsä. Hassunhauskojen rikkiviisaiden raskaudesta syyttämä eepos kun on ykskantaan ja kiistatta, myös vaihtoehdotta, suurin suomalainen romaanitaiteen edustaja milloinkaan, ainutlaatuinen ja lumoava. Toisaalta ollaan solidaarisia ja ymmärretään rikkiviisasta: Remekseensä tottuneelle Kilven kerronta on takuuvarmasti aivan liian laadukasta ja monisyistä. Ja tämä kesä, jonkamoista en ikimain olisi kuvitellut vietättäväni, kesä parhaimmillaan maaseudulla, kesä josta töissäkäyvät opiskelijat saavat vain unelmoida. Matkustanut ja nähnyt olen enemmän kuin männä kymmenenä kesänä yhteensä, huomenna hurautan vielä Nilsiään kattelemaan Tahkon helvetinkurua loistossaan. Ystävät, toverit, in a silent way kuulutan, kuulkaa, kuulkaa.

Lähiseudulle aina kesäksi pystytettävä japanilaiskaupunki valitsi aamulla perinteitään kunnioittaen vuoden keijon, kaupungin suurimman tuloksen tehneen markkinanuokun. Symbolisena eleenä vuoden keijo viskataan kaupungin omaan kolera-altaaseen huuhtomaan turistitulvassa helposti kiinnittyvät sosialismin harhamat kehostaan, iltapäivällä keijo on taas ruskeassa tuloskunnossa. Keijon valinnasta ilmoitetaan liki uutiskynnyksen ylittävänä valtionkanavalla. Keijonpäivän iltana taivastellaan yhdessä tuumin, kuinka nuoriso on kauheaa ja kännissä ja mistäköhän vittu johtuu. Allekirjoittaneella ei ole milloinkaan ollut vaikeuksia ymmärtää nuorjuopottelun suurrysien keskittymistä juuri uusjuppien ja mcdonalds-maan profiloimaan iloisen pastellinväriseen kuoreen. Naantali olisi ilman kesäjapanialaisiaan taatusti Suomen lynchikkäin kaupunki, lynchikkäällä viitaten tässä yhteydessä Blue Velvetin suburbiaonneen, jonka pikkuporvarillisen kiiltopinnan alle mahtuu sosiaalinen ongelma poikineen. Miettikää nyt, mahdolliset lukijani; kaupunki tunnetaan mukulakivistä, leipomosta ja fraasiin pohjautuvasta uskomuksesta, jonka mukaan aurinko paistaa vain tässä kaupungissa erityisen lämpimästi. Niin ja tietysti mcdonalds-maan kesäasukeista, joiden referentti kirjalliseen esikuvaansa on simulakran lakeja kunnioittava, ts. kaikki se, mikä alkuperäisteoksissa on arvokasta on kaupungin oman suojatin, Dennis-sedän iloisella johdolla romutettu. Jäljellä on lauma karva-asuja. Itse olen kotoisin edellä kuvatun kaupungintapaisen ja nykyisin asuttamani suuren asutuskeskuksen välimaastosta, rehellisen rumasta tehdaskaupungista jonka ei tarvitse häpeillä saati piilotella kiiltävän pinnan takana. Raision uuden keskustan epäonnistuminenkin on kai julkisesti tunnustettu suure ja juuri siksi niin äärimmäisen romanttinen. Naantalin kunniaksi on toki todettava, että toisilla menee vielä heikommin: Hanko tunnetaan hymyilevästä keksistä.

***Teen viimoisen hankinnan musiikkiosastoon pitkään, pitkään aikaan: Behringerin V-amppia on parjattu aivan turhaan ja jo pintapuolinen tutustuminen ominaisuuksiinsa osoittaa sen, että suurin osa parjaajista ei ole lukenut ohjekirjaa saati jaksanut ruuvata laajoja säätömahdollisuuksia. On se yhtä helvettiä, kun eivät saksassa tai kiinassa ohjelmoineetkaan unelmasointejä presetteihin, täytyykö tässä jotain painaa? Ensivaikutelmalta paketin mallinnokset ovat punaista kilpailijaansa maukkaampia ja mausteet hillityn herrasmiesmäisiä, herkullisia ja taatusti käyttökelpoisia. Fiksu olisi odottanut tulevaan viikkoon, jolloin tänne suureen asutuskeskukseenkin saadaan uutta Pocket Podia, mutta minä etenen näissä jutuissa tunteella.

***Vastenmielisin tahmein sormin, vaikka kieltämättä odotettuna avaamani viimoinen harripotter tuntuu hilpunverran puolivälinsä edellä taatusti onnistuneelta kierrätykseltä verrattuna edelliseen järkyttävään vedätykseen. Kukaan ei vielä toistaiseksi ole noussut kuolleista, veri lentää ja päähenkilö ymmärtää etiikan lakien mukaisesti velvollisuutensa hengenriistoon, go for it, Harry!

***Niin ja Elvistä vielä: anttilan kaksilevyähalvalla-tarjouksesta sekä 30 #1 Hits että jatko-osansa 2nd to None. Mikähän perkele minut on aiemmin Elvikseltä säästänyt? Joku ilkeä. No, nyt on kuutisenkymmentä essentiaaliaan, eiköhän näillä tuu hetken toimeen. Ja silti lataan pikkuruisen mp3seni täyteen jatsia ja Springsteeniä. Hö!

Keitän jotain, on varhaista ja kuulen tämän kaiken hiljaa hiljaa puu. Ne luut jäjestyksessä, luuni, jonkinlainen luontokuva jossa havaittavissa erillisyys, varpaita vetää. Badlands, lights out tonight, teen jälleen matkan ja määränpäässä hymyilyttää, sister Morphine asuttaa itäistä Suomea, mikä täällä voisi olla huonosti? Aamulla saan viestin etäisyyksistä, kirkonkylälle on liki neljäsataa metriä. Kaikki olisi huonommin jos mikään voisi mennä vikaan.

Kuulun niihin, joita eittämättä pidetään hulluina ja jotka maksavat 24,35€ filmikehityksestä digitaaliaikana, neljäkymmentä kallista analogista kiiltäväpintaista onnistunutta kuvaa. Onko se vain Nada, joka istuessaan sohvallani saa kotini näyttämään joltain aivan muulta, kosmopoliitin boheemin berliiniläismajalta? Runonomaisen pätkää tavanneet saattoivat ymmärtää: matkalla ollaan taas, ollaan tilassa, jossa Kaavia kohtaan tunnetaan vain sympatioita ja suutun kassatädille, joka ei suostu myymään paikalliselle densolle kolmea olutta. Kaupunkilaishiirelle näissä kyläkeskuksissa on jotain aivan erityislaatuista enkä välty vertaamasta tätä kylää Raisioon, yhteistä löytyy. Ainakin väliseinä. Huomenna Kuopioon, ehkä Juankoskelle, ja illaksi Kiuruvedelle ihmettelemään heitä, joilla on oma puutalo ja perkeleesti puutarhaa. Gretsch vetänee veren Turkuun maanantaiksi ja sitten seuraakin liki kahden viikon jakso ilman Savon Savoa. Höegin Hiljainen tyttö osoittautuu junassa kymmenvuotiseksi kopioksi Lumen tajusta, toiset puhuu maneereista ja toiset tyylikeinoista. Puolivälin häämöttäessä kallistun vielä tyylikeinojen kannalle. Tossa viereisellä sähkölangalla juoksee orava ihan helvetin usein.

Elämänsä ensimmäiset juhannustanssit, Kari Tapio ja Vehmassalmen möyry, ulkoyrittäjän euronakki napsahti navassa asti ja artistin korealainen halpisgretsch saa sekin kuolan märäksi, sano, vaikka korealainen, niin silti niin punanen niin punanen! Ilta tummeni ko raumlaisse telttagrillin silmä ja kotia ajettiin selvinpäin vaikka känniolosuhteissa: vuorokauden ainoana pimeänä tuntina vesisateessa ja pitempiin ajovaloihin pinttyneen käyttöhäiriön alaisina. Oi te Taivassalon vehreät lammet, rehevät rönttöset lietteestä löysät. Zazagabori. Särkyy lattiaan. Bom-boba-bombambombam-Bom-Bam!

- halpisgretsch

***Ja vaikka haluaisin, en tohdi sanoa raumalaisesta onne(la)sta sen koommin. Päivälehtensä lukeneet kuulivat poliisin näkemyksen siitä, miksi vain ravintolayrittäjä S:n juhannusjuhlissa heitettiin lusikkaa ihan urakalla nurkkaan.

Syvemmälle savoon on tuskin mahdollista tunkeutua.

Osakeyhtiö K:n toimitusjohtajisto kokoontuu uhraamaan lännen jumalille omiaanme vedämme verhoa, vihreää ja oravat sen seitsenpäinen lehmä huutaa nuorsuomalaisen korvanjuuressa hallelujaa. Ei ole satanut viikkoon, puukaton viiluihin tuulee ja asvaltin pinnassa tirisee satajayksivuotinen sodoma, kylä kuin kala jos kaupunginmieheltä kysytään. Lennätän etelän leijaa, seison hetken kansallismaisemana koristelluissa hepenissä. Itävaltalainen pakenee armeijaa Suomeen, ottaa toisenkin pullan.

***Kunnallispolitiikan uni- tai ainakin fennoversaalisuus käy selväksi Pohjois-Savon Nuorisoseurojen liiton satavuotisjuhlissa, joihin eksyn journalistin kesäheilana. Tirkkosen Reino saa kultaisen ansiomerkin, pistää viululla vielä kerran komeasti ja kylän oma kansanedustaja nostaa nyrkin pystyyn nuorisoseura-aatteelle. Tulee paikalle vossikkakyydillä. Seuraavana aamuna ymmärrän jälleen jotain olennaista musiikista, päätän kirjoittaa toisen kirjan tai ainakin opetella soittamaan nokkahuilua oikein. Uralin pihlaja viidellä mandoliinilla, yhdellä viululla harmonikalla ja kitaralla säestettynä kuulostaa vähän perkeleen hienolta. Pelimannit seisovat ringissä ympärillään luonnonsuojelualueen perinnekylä. Äänitetään kokoelmakasetteja, käydään Juankoskella missä Pate Mustajärvi takoo Popedan juhlakolikkoja ja huomenna edustetaan paikallisen puskateatterin ensi-illassa. Draama on nimeltään "Mooses ja mahvian miehet", kesäteatteri Luikonlahden ylpeys.

 

 

ja ne menee fiuu ja ne menee prrr, spede ja mannin tarmo vierekkäin kukkulalla, flaakerit sekasin mitä me pysymme kartalla vaivoin, maailmanpyörällä ratsastan. lapsen ilo on isin kukkaronnyöri, ravintola ahdas ja ne on parhaita tai sitten yksin omassa nurkasa kuljutellen kyndilän valossa, koputellaan kirkan kirkon oveen mikä on sivuovi ja vain tovi ennenkuinme käännyimme satamakadulta luotsikadulle satamakatu ja luotsikatu saarrettiin haulikkomiehen loukuksi luen aamulla. vain tovi ennen huusin nimeäsi karuselleissa kaiken sen riemun, miten minä käännyn ullakkoliediksi tähän komeroon älä tule sunnuntai, R. onnittelee viimeisten joukossa ja minä vastaan pyöräili tukholmaan.

holma kon holma, hilloa tää kaikki. mannapuuroa ja mantzikkaa.

***kaksi viikon mittaista tovia taannepäin poimin ilolla elämäni toisen tielle sattuneen, vapautetun BookCrossing -sielun. Koin velvollisuudekseni käydä viihteen nojalla kohdalle osuneen Neil Gaimanin American Godsin suomennoksen lävithe, mutta paljasti brittifantastikon peitsen uppoavan tyveä myöden amerikkalaisuuden paperisiin ytimöksiin. Mainitsen tapauksesta, koska yllätyin iloisesti. Tarinana Gaimanin luomus on aivan yhtä tyhjän kanssa kotiremesten remellysten rinnalla, mielikuvitukseton ja köyhä, löyhä. Ehtojen tapahtumapaikkojensa siivellä eksyin kuitenkin kuvittamaan mieltäni tarinan loppuhuipennoksen verkkosivuille ja ei saatana, etten paremmin sano. Flags of the seven states, here you are (valokuvien lisäksi pääsivun alalaidan "Bring your pet! Your pet deserves a vacation too" -mainos lämmitti mieltäni erityisesti. Kaikki koirat amerikkaan, Macauley odottaa!). Lisään tageihin tulokkaan, joka kertokoon tästedes matkustelusta lähelle eli kauas.